(Dragsvik fångläger (Kansan Arkisto1919)
(Ekenäs Fotoklubb, Peter Sjöstrand)
En av inbördeskrigets konsekvenser tog plats i det dystra fånglägret i Dragsvik sommaren 1918. Enligt fånglägrets överläkare Robert Tigerstedt tilltog dödligheten i augusti. Dödligheten var den högsta bland alla fångläger i Finland, då var tredje fånge dog där år 1918. Fångarnas obefintliga hygien ledde till rekurensfeber och den ruttnade klippfisksoppan försvagade motståndskraften. Den röda fången Emmi Lehtonen har beskrivit hur fångarna måste sova på kalla cementgolv i Dragsvik men senare förflyttad till Sveaborg fick hon säng och strömadrass. Efter att Tigerstedts hemliga rapport såg dagsljus i Sverige förbättrades omständigheterna i fånglägret en aning. Brukspatronen i Svartå, Hjalmar Linder hade redan i maj vädjat om försoning. Men hatets atmosfär var så kraftig att Linder blev persona non grata, utfryst och såg sig tvungen att emigrera.
Valtionhoitaja Svinhufvud pienensi yli puolella punavankien määrää kahdella armahduksella syksyllä 1918. Vuoden 1921 jälkeen Dragsvikiin keskitetyt poliittiset vangit saivat pakkotyöleirillä poliittisen vangin statuksen. Vähäisemmän työvelvollisuuden vuoksi vangeilla oli mahdollisuus opiskella ja lukea. Edistyneemmät vangit toimivat opettajina. Dragsvikin leiriä kutsutiin siksi Tammisaaren yliopistoksi. Oikeistoradikalismin vahvistuttua 1920-luvun lopulla pienenivät opiskelumahdollisuudet. Vangit lakkoilivat ja aika ajoin heidän kovakourainen pakkoruokintansa johti kuolemaan. Nimettömiin hautoihin haudattujen punavankien hautakummulle pystytettiin 1951 muistomerkki ja 1986 kaiverrettiin vainajien nimitauluun noin 3000 nimeä. Piispa Erik Vikström siunasi vainajat 1992. Kangerteleva sovintoprosessi oli saanut alkunsa.