Kulttuuriperintö - vaalimisen arvoiset

Ennen kuin jatkamme matkaamme Karjaan historian halki kohti historiallista aikaa, ajanjaksoa jolta kirjallisia lähteitä on säilynyt, on syytä pysähtyä hetkeksi teeman äärelle, joka mainittiin jo sarjan ensimmäisessä osassa: kulttuuriperintöön ja siihen työhön, jonka ansiosta tiedämme ylipäätään mitään esihistoriasta. Arkeologia, lainsäädäntö, paikalliset aloitteet, rahoitus ja identiteetti muodostavat kokonaisuuden, jonka jokainen osa on tärkeä. Paljon on tehty, mutta vielä enemmän on tekemättä. 

 

Usein tarvitaan monta vapaaehtoista apukättä arkeologisissa kaivauksissa. Vapaaehtoisuus on konkreettinen ja antoisa tapa kantaa kortensa kekoon ja oppia paljon uutta menneisyydestä. Kuvassa rautakautisen polttohautakalmiston kaivaukset, Storåkerskullen. Kuvaaja: Carl Hampf, 1970-luku. Lähde: Kotiseutuarkiston diakuvat, Paikallisarkisto Aresti.

 

Keskustelu kulttuuriperinnön haavoittuvuudesta on juuri nyt erityisen ajankohtainen. Tänä vuonna käynnistyivät Euroopan kulttuuriympäristöpäivät teemavuodella Vaalimisen arvoiset (engl. Heritage at Risk), jossa huomio kiinnittyy uhanalaisiin kulttuuriympäristöihin ja siihen, miksi ne ovat säilyttämisen arvoisia. Avauswebinaarissa 5. helmikuuta osallistujat jakoivat näkemyksiään kulttuuriperinnön merkityksestä ja vuoden teemasta. 

Kulttuuriperintö ei ole vain museoissa ja kuratoiduissa näyttelyissä ihailtavaa menneisyyttä. Se on osa identiteettiämme ja osa yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta. Kriisiaikoina tämä käy kipeän selväksi. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan kulttuuriperintöä on tuhottu tietoisesti, ja myös Palestiinassa kulttuuriympäristöjä on hävitetty. Näitä tekoja on helppo pitää täysin erillisinä siitä hitaasta rapautumisesta, jota aiheutamme itse alirahoittamalla kulttuuriperinnön hoitoa ja ylläpitoa, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta: menetyksestä. Muistin, yhteyksien ja kriisinkestävyyden menetyksestä. Kulttuuriperinnön vaaliminen vahvistaa resilienssiämme sekä paikallisesti että maailmanlaajuisesti. 

 

Kuvassa rautakautisen polttohautakalmiston kaivaukset, Storåkerskullen. Kuvaaja: Carl Hampf, 1970-luku. Lähde: Kotiseutuarkiston diakuvat, Paikallisarkisto Aresti.

 

Olemme oppineet, että kiinnostus esihistoriaan sai jalansijaa myös Karjaalla 1800‑luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1963 muinaismuistolaki korvasi aiemmat säädökset ja vahvisti kiinteiden muinaisjäännösten, irtainten muinaisesineiden ja hylkylöytöjen suojelua. Taustalla oli huoli siitä, että moderni maankäyttö uhkasi yhä useammin Suomen varhaisimpia jälkiä. Lain tarkoituksena oli, ja on edelleen, säilyttää jäännökset, jotka kertovat maan varhaisesta asutuksesta. Muinaisjäännösten järjestelmällinen hoito Uudellamaalla käynnistyi vuonna 1990. Se paransi säilymistä, avasi kulttuurimaisemia ja lisäsi tietoisuutta kulttuuriperinnöstä. Nykyään esimerkiksi Karjaan Brobackan muinaisjäännösten hoitoa toteuttavat useat toimijat yhteistyössä maanomistajien ja Museoviraston kanssa. Tämä on konkreettinen esimerkkinä siitä, miten yhteistä esihistoriallista perintöämme vaalitaan yhdessä. 

Arkeologia tieteenalana antaa meille mahdollisuuden ymmärtää menneisyyttä ilman kirjallisia lähteitä. Tieteellinen tieto on kuitenkin aina kulkenut käsi kädessä paikallisen aktiivisuuden kanssa. Karjaalla perustettiin Karjaan muinaismuisto- ja museoyhdistys r.y. jo vuonna 1942 vaalimaan paikallisia muinaisjäännöksiä ja ylläpitämään pitäjämuseota. Yhdistys lakkautettiin vuonna 1967, ja sen tehtävät siirtyivät tuolloin vastaperustetulle kotiseutulautakunnalle, joka palveli sekä kauppalaa että maalaiskuntaa. Yhdistyksen arkistoaineisto säilytetään Paikallisarkisto Arestissa. 

 

Rautakautisen polttohautakalmiston kaivauksiin osallistui monta sukupolvea. Storåkerskullen. Kuvaaja: Carl Hampf, 1970-luku. Lähde: Kotiseutuarkiston diakuvat, Paikallisarkisto Aresti.

 

Kun katsomme tätä kokonaisuutta – lakeja, paikallisia aloitteita, kansainvälisiä toimia ja ajankohtaista keskustelua uhanalaisista kulttuuriympäristöistä – käy selväksi, ettei kulttuuriperintö ole koskaan pysyvää tai muuttumatonta. Se vaatii vastuuta, joka on otettava uudelleen ja uudelleen. Kulttuuriperintö on yhtä aikaa haurasta ja vahvaa. Haurasta, koska se voi kadota. Vahvaa, koska se kantaa tarinamme eteenpäin, jos vain annamme sille siihen mahdollisuuden. 

Tämän ajatuksen myötä voimme jatkaa matkaa. Seuraava askel Karjaan historiassa vie meidät aikaan, jolloin ihmiset eivät jättäneet jälkiä vain maaperään, vaan myös kirjoitettuun muotoon. Silloin alkoi historiallinen aika, jonka tarinat odottavat kuulijaansa ensi viikosta alkaen.

 

Katarina Willberg, 2026